Kuvia ja kirjoituksia

Kuvamuistoja Helsingin kirjamessuilta 2022 ja näytteitä lehden dekkarihyllykuvakisasta.

Sinustako vieraskynäilijämme? Tällä palstalla saat näkyviisi omia, dekkariaiheisia tekstejäsi. 
Tai liikutko mielelläsi dekkaritapahtumissa kameran kanssa?  
Ota yhteys: ruumiin.kulttuuri@dekkariseura.fi 

Poimintoja: 

Julkaisemme tässä osiossa myös dekkariristikoiden oikeita ratkaisuja alkaen 4/22-ristikosta.

-----------------------------------------------------------------------------------------

Kirjoituksia lehden avustajilta ja lukijoilta:

Vanha kettu silmäilee on Ruumiin kulttuurin vakiopalstoja. Sitä isännöi Kyösti Salovaara.

Viimeiseen hengenvetoon

Ajattelen, että 1900-luku päättyy näinä aikoina, ei parahtaen eikä purskahtaen vaan pikkuhiljaa uudeksi vuosisadaksi muuttuen, entisen näköiseksi mutta toisenlaiseksi. Havahduin tähän ajatukseen, kun Elisabet II (1926-2022) kuoli syyskuun 8. päivänä ja sveitsiläis-ranskalainen elokuvaohjaaja Jean-Luc Godard (1930-2022) vähän myöhemmin. Elisabet hallitsi Britanniaa 70 vuotta. Godard oli Ranskan uuden aallon ”poliittisin” filmintekijä. Välillä hän koetteli katsojan sietokykyä paasaamalla elokuvissaan kuin Mao ja Marx, mutta toisinaan hän salli hellyttävästi henkilöidensä käydä pikkuporvarillisia keskusteluja pariisilaisissa kahviloissa.

Elisabet II:n kuolema herätti maailmalla niin suurta huomiota, ettei sellaista olekaan. Godardin kuolema sai juuri sen verran huomiota, ettei vähempi olisi mahdollista. Todellisuudet kohtasivat, imperiumi ja kulttuuri.

Godardin läpimurtoelokuva Viimeiseen hengenvetoon aloitti 1960-luvun. Tuon elokuvan lisäksi Godard teki joitakin filmejä, joita voi pitää ”jännäreinä”, kuten Laittomat (1964), Lemmy Caution – piru mieheksi (1965) ja Hullu Pierrot (1965). Godard jatkoi elokuvantekoa nykyhetkeen asti, mutta hänen filmejään nähtiin hyvin vähän Suomessa 1970-luvun jälkeen.

Aika on kummallinen ”asia”: se yhdistää yksityisen yleiseen. Historia tapahtuu minusta riippumatta, mutta vain ”minä” pystyn kertomaan miltä se minusta tuntuu.

Olin viisivuotias, kun Elisabet II nousi valtaistuimelle. Kymmenkunta vuotta myöhemmin, joulunpyhinä 1962, ahmin Ian Flemingin romaanin Pallosalama. Menin katsomaan ensimmäisen Bond-elokuvani Salainen agentti 007 ja tri No , kun se seuraavana vuonna tuli kotkalaiseen elokuvateatteriin.

Ian Fleming kirjoitteli 1950-luvulla brittiläisestä imperiumista, jota Elisabet II halusi hallita. Mutta imperiumi oli kuihtumassa, menettämässä merkitystään maailmanpolitiikan mahtitekijänä. Ironisesti - niin kuin John le Carrén vakoiluromaanit 60-luvun alusta pitäen kertoivat - englantilainen tiedustelupalvelu helli yhä uskoa imperiumin loistavaan menneisyyteen. Ian Flemingin James Bond saattoi olla samaa mieltä kuin Elisabet II imperiumin hohdosta, mutta le Carrén George Smiley tiesi, ettei Englanti enää hallitse meriä eikä mantereita. Ja Elisabet II:n valtakauden lopulla Britannia erosi Euroopan unionista kuin kadotettua suuruuttaan jahdatakseen.

Tässä kohtaa vinkkaan, että John le Carré maalailee jännärissään Tapahtui Bonnissa (1968) Britannian, joka kuohuvassa Euroopassa yrittää turhaan päästä Euroopan yhteisön jäseneksi.

Vallattomasti ajattelen, että 1900-luku alkoi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vuosi 1922 olkoon käännekohta ja alku, koska silloin julkaistiin James Joycen Odysseus, T.S. Eliotin Autio maa ja Ludwig Wittgensteinin Tractatus Logico-Philosophicus. Tuona vuonna nolla eurooppalainen sivistys heräsi tuhoavan sodan ja espanjantaudin jälkeen modernin romaanin, runon ja filosofian kieleen, sanoilla ja lauseilla ilmaistuun todellisuuteen.

Mutta oliko kaikki suurta ja vakavaa?

Ei tietenkään. Samana vuonna 1922, sata vuotta sitten, Agatha Christie julkaisi toisen romaaninsa Salainen vastustaja. Se oli ensimmäinen Tommy & Tuppence -tarina. Edgar Wallace julkaisi viisi romaania, joista tunnetuin lienee Punainen ympyrä. Nalle Puhin kirjoittajan A.A. Milnen ainoasta dekkarista Punaisen talon arvoitus otettiin nopeasti 13 painosta. Tämän lisäksi Victor Bridgesiltä julkaistiin Essexin rannikolle sijoittuva jännäri Greensea Island. Suomeksi se ilmestyi 1943 nimellä Vihreä saari.

Siis Bridges? Kuka semmoisesta kirjailijasta on kuullut?

Wikipediassa on vain muutama rivi, mutta lähdeteoksista käy ilmi, että Victor Bridges (oik. George de Freyne 1878-1972) oli valtavan suosittu kirjailija. Kerrotaan, että vielä 1970-luvun Lontoossa rautatieasemalla oli jatkuvasti jono Bridgesin ihailijoita ostamassa junalippua hänen romaaniensa fiktiivisille paikoille Essexin ja Suffolkin rannikoille.

Vanha vuosisata päättyy väsyneiden aaltojen vyöryessä hiekkaan. Kohta uudet ja pontevat pärskeet tulevat tilalle.

Kun tänään suomalaisia dekkareita ilmestyy enemmän kuin kukaan arvasi tai toivoi Orivedellä kesällä 1984 Dekkariseuraa perustettaessa, kenties unohtuu mitä tapahtui 1950-luvulla.

Suomalaisia jännäreitä julkaistiin tuolloin vähän eivätkä ne kiinnostaneet kirjallista eliittiä. Sitten yhtäkkiä Suomi avasi rävähtäen ikkunat anglosaksiselle salapoliisiromaanille. WSOY aloitti vuonna 1953 SaPo-sarjan, jossa ilmestyi kuin taikurin aarrearkustaan ponnahduttamana mm. Christien, Dorothy Sayersin, Rex Stoutin, Carter Dicksonin ja Raymond Chandlerin romaaneja. Ja toisaalla samana vuonna aloittaneessa Gummeruksen Salama-sarjassa julkaistiin mm. Erle Stanley Gardnerin, Quentin Patrickin, Peter Cheyneyn, Maria Langin ja Ellery Queenin tuotantoa. Tuommoista dekkarikirjallisuuden tai minkään genren julkaisurysäystä ei Suomessa ole koettu sitä ennen eikä sen jälkeen. Aarrearkun voi avata vain kerran.

Olin melkein viisivuotias Elisabet II:n noustessa valtaistuimelle helmikuussa 1952. Sitten 15-vuotiaana luin ensimmäisen James Bond -romaanin ja vuotta vanhempana näin Sean Conneryn James Bondina. Elisabet II ei jäänyt viisivuotiaan mieleen, mutta Sean Conneryn ensimmäistä repliikkiä en unohda koskaan. Enkä meren kuohuista nousevaa Ursula Andressia.

Paluu nykyhetkeen: syksyllä 2022 amerikkalainen, pitkän linjan jännärikirjailija Nelson DeMille (s. 1943) julkaisi jännärin The Maze. Hän oli jossain vaiheessa suomalaisten kustantajien suosiossa; jokunen hieno romaani myös Fitzgeraldin Gatsbyn maisemissa. Surullista on, että suomennoksissa lyhenneltiin DeMillen romaaneja. Se on  ”kulttuuririkos”, josta ei joudu oikeuteen eikä saa rangaistusta, mutta ei rikos vanhenekaan.

Yksilö elää yhteisönsä aikaa. Täytin eräänä perjantaina helmikuussa 75 vuotta. Edellisenä päivänä, torstaina, Vladimir Putinin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Toisen maailmansodan raunioille pystytetty eurooppalainen rauha särkyi. 1900-luku päättyi sittenkin tuskan parahdukseen.

Kyösti Salovaara (kirjoitus julkaistu Ruumiin kulttuurissa 4/22)
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tapani Bagge on yksi Ruumiin kulttuurin pitkäaikaisista avustajista. 
Loppukeväästä 2023 julkaistaan Helmivyö-kustantamolta Tapani Baggen kolmas artikkelikokoelma Kirjavaa kyytiä, jonka sisällöstä yli puolet on alun perin julkaistu Ruumiin kulttuurissa. Kaksi aiempaa ovat Vaaran viehätys (2015) ja Rikoksen poluilla – ja muillakin (2019).

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------